Etusivu
Kannanotot
Julkaisut
Lausunnot
Kuvagalleria
Arkisto

   Huomioita kehityspoliittisen ohjelman luonnokseen

Valtioneuvosto on tehnyt periaatepäätöksen kehityspoliittisesta ohjelmasta, jonka tarkoituksena on varmistaa kehityspolitiikan laatu ja vaikuttavuus määrärahojen kasvaessa. Ulkoasiainministeriön Kehityspoliittisen osaston laatimassa ohjelmaluonnoksessa on monia kannatettavia elementtejä, etenkin sen pyrkimys kehityskysymysten kokonaisvaltaiseen ja johdonmukaiseen käsittelyyn yhteiskunnassamme. Luonnoksessa on kuitenkin myös monia sellaisia ajatuksia ja ehdotuksia, jotka herättävät kriittisiä huomioita. Kehityskysymykset ja kauppapolitiikka on ohjelmaluonnoksen ongelmallisin dilemma, jota kommentoimme toimintaa ohjaavien periaatteiden kohdalla ja tarkemmin asiaa käsittelevässä luvussa viisi. Myös muut huomiomme on jäsennetty ohjelmaluonnoksen rakenteen mukaisesti.

1. Toimintaa ohjaavat periaatteet

Suomen kehityspolitiikkaa ja sen toimeenpanoa ohjaavat periaatteet ovat sinänsä hyviä ja kannatettavia, mutta ongelmallista on etenkin se, että jotkut ohjelmaluonnoksen muissa osissa esitettävät tavoitteet ovat ristiriidassa näiden periaatteiden kanssa. Lisäksi se, miten nämä periaatteet on kirjattu luonnokseen vaatii mielestämme tarkennuksia ja lisäyksiä.

Yhteiset arvot ja tavoitteet – yhteinen etu – yhteinen vastuu:
– käsite kestävä kehitys tai ylipäätänsä se kehitys, mihin Suomi kehityspoliittisella ohjelmallaan pyrkii olisi hyvä määritellä selkeästi heti ohjelman alussa. Nythän sitä ei varsinaisesti määritellä missään, vaikka siihen luonnollisesti viitataan tarkentavasti montakin kertaa ohjelmaluonnoksen eri osuuksissa.
– on totta, että Suomen turvallisuus ja talouden kehittyminen ovat osaltaan riippuvaisia siitä, että kaikilla on maailmassa inhimilliset elinolosuhteet, ja siten tämän haastavan tavoitteen saavuttamiseksi on perustellut motiivit toimia, myös oman edun nimissä. Tekstissä oleva ilmaisu '… riippuvaisia siitä, että takaamme…' viittaa ilmeisesti Suomeen, sen kehitysyhteistyön kumppanimaihin ja ehkä muihinkin maihin, mutta siitä voi helposti saada sen kuvan, että kohdan 'me' viittaa suomalaisiin, jolloin kyseessä olisi oman kapasiteetin yliarvostus. Mielestämme tähän kohtaan olisi tärkeää lisäksi lisätä seuraava ajatus: 'olla takaamassa sellaista oikeudenmukaista kansainvälistä yhteistyötä ja järjestelmää, joka mahdollistaa tällaiset elinolosuhteet'.
– kehityspolitiikan pohjaaminen YK:n vuosituhatjulistukseen on hyvä asia, mutta luonnollisesti Suomen käytännön kehitysyhteistyön pitkäaikainen vaikuttavuus määräytyy sen mukaan, mihin näistä tavoitteista toiminta painottuu sekä miten ja missä viitekehyksessä tuota toimintaa toteutetaan. Esimerkiksi äärimmäisen köyhyyden ja nälän poistaminen on tärkeä tavoite, mutta on syytä pitää tietoisesti huolta siitä, ettei tähän tavoitteeseen pyrkivä toiminta johda pitkällä tähtäimellä kestämättömiin ratkaisuihin. Tässä on riskinä tavoitekohtaisten ja helposti mitattavien spesifien – Ulkoasiainministeriön tai kansalaisjärjestöjen toteuttamien – toimien edistäminen ennemmin kuin laajempi panostus siihen, että kehitysmaiden kansanterveystyö ja palvelujärjestelmät toimivat riittävillä resursseilla ja organisaatiolla. Suomen panosta tulisi ohjata sellaisten pitkäjänteisten keinojen kautta, jotka luovat pohjaa maiden omalle kapasiteetille toimia tulevaisuudessa. Tämä on olennaista myös sen vuoksi, että esimerkiksi äitiyskuolleisuuden merkittävän alentamisen tiedetään edellyttävän toimivaa palvelujärjestelmää.
– on hienoa, että tässä yhteydessä tuodaan esiin myös Suomen tarve joustaa omista yksittäisistä eduistaan maailman hyvinvoinnin nimissä, mutta mielestämme ilmaisu 'lyhyellä tähtäimellä' vie tältä lausunnolta uskottavuutta. Mielestämme hyvinvoinnin oikeudenmukaisempi tuottaminen/jakaminen maailmassa vaatii länsimailta pysyviä myönnytyksiä.

Omistajuus – kumppanuus:
– on hyvä, että kehitysyhteistyössä niin yleisesti vallinneesta paternalismista pyritään tietoisesti pääsemään eroon ja totta on sekin, että 'suotuisa globaali ja alueellinen toimintaympäristö luo puitteet kehitykselle maatasolla'. On kuitenkin kyseenalaista sanoa näin, jos konkreettisissa tavoitteissa tätä periaattetta ei kuitenkaan kunnioiteta. Ohjelmaluonnoksen sivulla 19 sanotaan, että 'Suomi edistää nk. uusien aiheiden sisällyttämistä WTO:n sääntöverkostoon'. Näin siis siitäkin huolimatta, että valtaosa kehitysmaista aktiivisesti vastustaa sitä! Mitä siis kehitysmaiden omistajuuden kunnioitus Suomen kehityspoliittisessa toiminnassa oikeastaan tarkoittaa?

Kokonaisuvaltaisuus – johdonmukaisuus:
– on totta, että köyhyysongelmien moniulotteisuus edellyttää kokonaisvaltaisuutta niiden ratkaisemisessa ja että kohdemaiden kansalliset köyhyydenvähentämisstrategiat ovat varmasti oikea keskeinen perusta yhteistyölle maatasolla. Mielestämme näihin strategioihin tulee kuitenkin voida suhtautua myös kriittisesti, mikäli ratkaisuista ei ole tulossa riittäviä, ja neuvotella muutoksista yhteistyömaiden kanssa. Köyhyysongelmassa on kaiken kaikkiaan vaarana liian tekninen lähestysmistapa, vailla vakavaa pyrkimystä muuttaa niitä yhteiskunnallisia ja kansainvälisiä mekanismeja, jotka tuottavat köyhyyttä.
– tässä yhteydessä kehitys rinnastetaan kapeasti samaksi asiaksi kuin kestävä köyhyyden vähentäminen: 'Tärkein perusta kehitykselle on kansallisten julkisten, kansalaisyhteiskunnan ja yksityisten resurssien mobilisointi kehitysmaissa. Toinen perusta kestävälle köyhyyden vähentämiselle on yksityisen sektorin vetämä talouskasvu…'
– suhtaudumme kriittisesti siihen, että talouskasvu nähdään itseisarvoisena edellytyksenä köyhyyden vähentämisessä. Muotoilisimme tämän kohdan uudestaan seuraavasti: 'Tärkein perusta kehitykselle on kansallisten julkisten, kansalaisyhteiskunnan ja yksityisten resurssien mobilisointi sekä tästä syntyvän taloudellisen toimeliaisuuden hyötyjen tasapuolinen jakaminen ja työllistävistä vaikutuksista huolehtimen.'
– kuten jo alussa painotimme, on hienoa ja erittäin perustavaa, että kehitysyhteistyössä pyritään myös ristiriidattomuuteen ja johdonmukaisuuteen Suomen muun kansallisen politiikan kanssa – ja etenkin päinvastoin! Toivomme, ettei tämä periaate hautaudu hallituksen käytännön toiminnassa.

2. Suomen kehityspolitiikan tavoitteet ja painopisteet Vuosituhatjulistuksen toimeenpanossa

2.3. Suomen kehityspolitiikan tavoitteet ja vahvuudet Vuosituhatjulistuksen toimeenpanossa
– äärimmäisen köyhyyden poistaminen maailmasta on Suomen kehitysyhteistyölle välttämätön, mutta ei kuitenkaan yksinään riittävä tavoite, mikäli köyhyyttä halutaan vähentää pitkäjänteisesti. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion perinteiden ja tavoitteiden näkökulmasta tulisikin korostaa äärimmäisen köyhyyden lisäksi sosiaalisten erojen hallinnan merkittävyyttä ja sosiaalisen koheesion merkitystä. On huolehdittava, ettei taloudellinen tuotos/kasvu tuloudu vain rikkaammille väestönosille tai investointisuojan turvin pääosin ulkomaille. Yhteiskunnallisen tasa-arvon edistäminen, aluepolitiikka, demokratia ja hyvän hallinnon edistäminen ovat olennaisia elementtejä kehityksessä. Kohdentuminen äärimmäisen köyhyyden vähentämiseen ei saa ohjata huomiota pois sellaisista tekijöistä, jotka lisäävät eriarvoistumista ja vaaraa pudota köyhyyteen. Tämä tukee pitkällä tähtäimellä myös äärimmäisessä köyhyydessä elävien tilannetta. Tiedetään, että köyhien ja nk. ei-köyhien erot eivät useissa maissa ole suuria ja vaarana on helposti laajempien väestönosien köyhistyminen jos katsotaan vain kaikkein köyhimpien tilannetta tai mittareita, jotka eivät kerro missä kontekstissa köyhät elävät.

Suomen painopisteet suotuisan toimintaympäristön kehittämisessä:
– ohjelmaluonnoksen ajatukset Suomen painopisteistä ovat kannatettavia ja tärkeää on sen alleviivaaminen, että kehitys maatasolla on yhä selvemmin riippuvaista oikeasta globaalista ja aluepoliittisesta ympäristöstä. Haluamme tässäkin kohdassa tuoda esiin sitä, että Suomen tulee olla tarkkana oman toimintansa ristiriidattomuudesta ja tehokkuudesta erityisesti suhteessa monenkeskisen järjestelmän toimintakyvyn vahvistamiseen ja kehitysmaiden demokraattisten vaikutusmahdollisuuksien lisäämiseen monenkeskisessä järjestelmässä. Onhan kehitysmaiden asema ollut kaiken kaikkiaan hyvin alisteinen länsimaille nimenomaan monenkeskisessä järjestelmässä. Lisäksi kehitysyhteistyösuhdetta on jopa kyseenalaisesti käytetty keinona saada kehitysmaat toimimaan kansainvälisessä järjestelmässä länsimaiden etujen mukaisesti.
– rauhanturvaaminen ei ole ODA-kelpoista, joten ehdotamme, että kohta 'konfliktien ennaltaehkäisy; rauhanturva ja kriisinhallinta' kirjoitetaan: 'konfliktien ennaltaehkäisy, kriisinhallinta ja konfliktien ratkaisu'.

Vuosituhatjulistuksen kehityspäämäärien toimeenpano:
– näemme Vuosituhatjulistuksen kahdeksannen päämäärän kunnollisen toimeenpanemisen olevan kaikkein tärkeintä äärimmäisen köyhyyden poistamisessa ja kaiken kaikkiaan köyhyyden vähentämisessä, mikäli pyritään pysyviin tavoitteisiin. Tämä päämäärä vastaa myös parhaiten siihen, mitä kehitysmaiden kriittiset äänet länsimailta pyytävät. Nämä äänet ovat kriittisiä teknistä kehitysapua kohtaan, sillä heidän maansa ja kansalaisensa menettävät samaan aikaan toimintamahdollisuuksiaan epäoikeudenmukaisen kansainvälisen järjestelmän vuoksi.
– on siis syytä huomioida viimeaikainen globalisaatioon liittyvä keskustelu, jossa on selkeästi tuotu esille ongelmia siinä, miten globalisaation oletetut hyödyt on laskettu ja miten globalisaatio kääntöpuolena voidaan nähdä sosiaalisen eriarvoisuuden kasvua. Globaalin kumppanuuden osalta on myös syytä huomioida, että intressiristiriidat esimerkiksi lääketeollisuuden ja terveyspolitiikan tavoitteiden osalta ovat todellisia ja että kehityspolitiikan ja kansallisen kauppapolitiikan suhde yrityksiin ja kumppanuuksiin on olennaisesti erilainen.
– ohjelmaluonnoksessa listataan viisi tavoitetta tämän päämäärän toimeenpanemisessa:
1. Vuosituhatjulistuksen ja sen päämäärien tunnetuksi tekeminen Suomessa ja siten myönteisen ilmapiirin aikaansaaminen kehitysyhteistyövarojen nostamiseksi on luonnollisesti ihan hyvä tavoite, mutta siinä olisi hyvä alleviivata tarvetta – kehtisyhteistyön määrärahojen nostamisen lisäksi – johdonmukaisuuteen Suomen muiden politiikan lohkojen ja kehityspoliittisen tavotteiden suhteen.
2. Yhteistyömaiden velka- ja apukestävyyden lisäksi Suomi voisi ottaa velkojen suhteen kunnianhimoisemman tavoitteen ja käynnistää sellaisen velkojen sovitteluun tähtäävän prosessin, jolla annettaisiin anteeksi suurin osa vähiten kehittyneiden maiden kestämättömistä veloista ja huomattava osa muiden kehitysmaiden vastaavista veloista.
3. Harmonisointisitoumukset ja –tavoitteet. Kehityspolitiikan osalta on tärkeätä mistä lähtökohdista harmonisaatio tapahtuu ja mitä sillä tavoitellaan. On syytä vähentää kehitysapuun liittyviä yksityiskohtaisia toimeenpanoedellytyksiä ja edistää kehitysmaiden hallinnon tehokkuutta ja vastuuta. Harmonisaatio politiikkatasolla on kuitenkin ongelmallisempi etenkin monenkeskisessä yhteistyössä. Tiedetään, esimerkiksi, että kansainvälisten rahoituslaitosten ja toisaalta sektoriviranomaisten näkemykset sosiaali- ja terveyspolitiikasta, sosiaaliturvasta, palveluiden toteutuksesta ja sektorien rahoitusosuuksista eroavat osin jyrkästi. Riskinä on, että harmonisaatio tapahtuu kansainvälisten rahoituslaitosten intressien kautta ja neuvotteluissa valtionvarainministeriöiden kanssa. Nämä päätökset kanavoituvat, jos kanavoituvat, korkeintaan PRSP-tasolla muille. Tiedetään, että PRSP-prosesseissa on ollut perustavia puutteita siinä miten muut ministeriöt on integroitu mukaan ja kansainvälisten rahoituslaitosten politiikkojen sisällöt ovat olleet myös sisäisen tai valtavirran kritiikin kohteena.
4. Kauppakapasiteetin vahvistamisen yhteydessäkin Suomen tavoitteiden tulisi mielestämme olla kunnianhimoisempia. Tähän kohtaan on erittäin perusteltua lisätä WTO:n uudistaminen kehitysmaiden ajamalla linjalla ja kehitysmaiden tukeminen niiden esittämissä muutosehdotuksissa TRIPS-sopimukseen, koska se ei nykyisellään pelkästään estä kehitysmaiden kauppakapasiteetin vahvistamista, vaan myös heikentää sitä.
5. Informaatioteknologian käyttö välineenä muiden tavoitteiden saavuttamisessa ja tietoyhteiskunnan kehittäminen ovat sinänsä tarpeellisia tavoitteita, mutta on tärkeää tiedostaa se tosiasia, että informaatioteknologian piiriin kuuluu vain pieni osa maailman ihmisistä ja tietoyhteiskunnan kehittäminen voi helpoisti johtaa yhteiskunnallisen polarisaation vahvistumiseen.

3. Tavoitteiden toimeenpano kehitysyhteistyössä

3.1. Määrärahojen kohdentaminen
– ohjelmaluonnoksessa esitetty määrärahojen kohdentamisen päälinjat ovat mielestämme kannatettavia, mutta esitämme myöhemmin joitakin huomioita kansalaisjärjestöjen ja kehitysyhteistyöhallinnon määrärahoista.

3.2.2. Egypti, Namibia ja Peru
– Suomen erityissuhde Etelä-Afrikan kanssa perusteluineen tulisi esitellä näiden erityistapausten joukossa, vaikka kyse ei samanlaisesta siirtymätaloudesta olekaan.

3.2.5. Uudistuvat kahdenvälisen yhteistyön instrumentit
Korkotuki: Korkotuen perusteista on aiemmin käyty laajaa keskustelua siksi, että sen tehokkuutta tai vaikuttavuutta kehitysyhteistyössä ei ole kyetty riittävästi osoittamaan. Korkotuesta ei saisi tulla helppoa mekanismia lisääntyvien kehitysyhteistyömäärärahojen käyttöön, eikä sen tulisi johtaa yksityisen sektorin epäsuoraan tukeen. On ristiriitaista jos pienistä kehitysyhteistyömäärärahoista ohjataan yritystukia kansalliselle tai kansainväliselle teollisuudelle, samalla kun monissa kehitysmaissa sosiaali- ja terveyssektorien julkinen rahoitus on selkeästi alimitoitettua ja myös UNDP:n arvioiden mukaan kehitysyhteistyövarojen allokointi köyhyyden vähentämiseen on alimitoitettua suhteessa vuosituhattavoitteisiin. Suomen osalta voisi olla mielekkäämpää tukea merkittävämmin tämän osuuden kasvua ja käyttää korkotukimekanismia tai tukea yrityksille vain sellaisissa tarkasti harkituissa tapauksissa, joista on oletettavissa merkittäviä pitkäjänteisiä kehityshyötyjä. Ohjelmaluonnoksessa on huolestuttavaa se, että korkotukiluottoja ei enää suunnattaisikaan ensisijaisesti ympäristö- ja sosiaalisektorille. Tällainen laajentaminen vaatii tiukkaa korkotukihankkeiden arviointijärjestelmää. Ovatko Ulkoasiainministeriön korkotukiluottohankkeiden arviointia koskevat ohjeet ja käytännöt riittäviä tällaiseen arviointiin tilanteessa, jossa merkittäviä sosiaalisia ja ympäristöhaittoja tai –riskejä aiheuttavien hankkeiden määrä korkotukiluottohakemuksissa voi hyvinkin kasvaa nykyisestä?
Finnfund (ja Finnvera): Ohjelmaluonnoksessa esitetyt tavoitteet Finnfundin suhteen ovat sinänsä kannatettavia, mutta sen toiminnan salaisuus on ongelmallista, samoin kuin Finnverankin. Kansalaisten ei ole mahdollista saada mitään tietoa niiden rahoittamien viennin ja investointien edistämishankkeiden sisällöstä ja vaikutuksista. Kehityspoliittisessa ohjelmassa olisi mielestämme esitettävä konkreettisesti, miten Finnfundin toiminnan arviointi suhteessa kehityspolitiikan päämääriin voidaan toteuttaa uskottavasti.

3.3. Kansalaisjärjestöjen yhteistyö
– ohjelmaluonnoksessa suhtaudutaan myönteisesti kansalaisjärjestöihin kehitysyhteistyön toteuttajina ja suunnitellaan niiden kehitysyhteistyöosuuden kasvattamista 14 prosenttiin varsinaisesta kehitysyhteistyöstä vuoteen 2007 mennessä – kansalaisjärjestöjen kapasiteetin kasvamisen myötä. Tämä on sinänsä kannatettava suuntaus, mutta käsityksemme mukaan nykyisessäkin mittakaavassa toimitaan kansalaisjärjestöjen kapasiteetin rajoilla. Tosin ohjelmaluonnoksessa mainittu mahdollisuus omarahoitusosuuden alentamisesta laajentaa luonnollisesti kansalaisjärjestöjen toimintamahdollisuuksia. Kansalaisjärjestöjen osalta olisi kaiken kaikkiaan perusteltua pyrkiä etsimään keinoja, jotta niiden merkitystä kohdemaiden yhteiskuntien demokratisaation ja kansalaisyhteiskuntien voimistajana sekä erityisryhmien oikeuksien ajajana voitaisiin vahvistaa. Kansalaisjärjestöjen 'kehitysprojektitoiminnan' vaarana on, että niistä tulee palveluiden sopimustuottajia pitkällä tähtäimellä kestämättömällä tavalla. Toisaalta tärkeää myös huomioida, että myös pienillä kansalaisjärjestöillä on mahdollisuus toimita osana suomalaista kehitysyhteistyötä.
– INGO-kohta on jätetty ohjelmaluonnoksessa auki. Mielestämme INGOjen merkitystä kannattaa painottaa politiikan sisältöjen luomisessa ja verkostoitumisessa – ennemmin kuin palveluiden tuottajina. On syytä huomioida, että suurimmat INGOt ovat monia YK-järjestöjä, kuten UNICEFia suurempia eivätkä edusta ruohonjuuritasoa merkittävästi YK:n järjestöjä paremmin. Multilateraalipuolella olisikin mielekästä tukea ennemmin YK-järjestöjä kuin suuria ingoja, joiden tuki puolestaan tulisi kohdentaa kehityspoliittisten päämäärien ja tavoitteiden kautta. Toisin sanoen tulisi tukea sellaisia INGOja, jotka ovat merkityksellisiä politiikan sisältöjen kannalta tai edesauttavat erityisen asiantuntemuksen laajentamista (esim. ympäristö ja uusien teknologioiden käyttö, naisten asema, lääkkeiden rationaalinen käyttö, sosiaaliset, lisääntymisterveyden ja vähemmistöryhmien oikeudet, seksuaaliterveys ja terveyden edistäminen) perinteisen kansalaisjärjestöprojektipolitiikan tai ostopalvelutuottamisen sijaan.

3.4. EU:n kehitysyhteistyö
– Koska kehitysyhteistyö yhä selkeämmin ymmärretään osaksi EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, sen tavoitteiden riippumattomuudesta, erityisesti köyhyyden vähentämisessä, on huolehdittava. EU:n kehitysyhteistyöpolitiikka on usein jälkijunassa kansallisiin toimijoihin verrattuna ja muodostaa erityisen ongelman sosiaali- ja terveyssektoreilla, joilla EU on heikko sisäinen toimija. EU on kuitenkin merkittävä toimija kehitysyhteistyössä, ja siten tulisi varmistaa, että EU:n ulko- ja kehitysyhteistyöpoliittista asiantuntemusta kasvatetaan etenkin köyhyyden vähentämiseen liittyvissä kysymyksissä ja että EU:sta ei muodostu suoraa tukiautomaattia kehitysrahoituslaitosten sosiaalisektorien markkinoistumista edistävälle politiikalle ja lainoitukselle. Sen sijaan EU:n piirissä pitää varmistaa se, että EU:n kehitysyhteistyöpolitiikka tukee esimerkiksi sektorireformeissa ja talous- kauppapolitiikan piirissä tukee sellaisia universalismin ja solidaarisuuden tavoitteita, joihin myös EU:n jäsenvaltioiden oma sosiaali- ja terveyspolitiikka nojaavat. Yhdysvallat tukee kehitysyhteistyöllään ensisijaisesti yksityisen sektorin hankkeita ja toimia, siten EU:n kehitysyhteistyöpolitiikassa tulisikin nähdä sen EU:n tarve tasapainottavaan tukeen julkiselle sektorille ja sen toimintaedellytyksille

3.5. Monenkeskinen kehitysyhteistyö
– monenkeskisessä yhteistyössä ohjelmaluonnoksen ehdotus keskittää rahoitusta YK-järjestelmän neljälle toimijalle on perusteltu. Pitkällä tähtäimellä tulisi etenkin sosiaalisen kehityksen osalta kuitenkin huomioida sosiaalinen komissio sekä YK:n sosiaalisen kehityksen tutkimuslaitos (UNRISD), mikäli sosiaaliseen kehitykseen halutaan panostaa. Maailmanpankin ja alueellisten rahoituslaitosten osalta tulisi kiinnittää huomiota erityisesti siihen MITEN nämä pyrkivät köyhyyttä vähentämään ja miten köyhyyden vähentämiseen liittyvät tavoitteet heijastuvat muiden sektoreiden politiikoissa. IDA painotus on Maailmanpankin osalta mielekäs.
– Suomen toimintaohjelmissa kansainvälisten järjestöjen osalta tulisi heijastua paitsi yleiset periaatteet ja näkökulma työnjakoon kansainvälisten organisaatioiden välillä, myös sektorikohtaiset politiikan tavoitteet ja perusta. Erityinen panostus ILO:n globalisaation sosiaalista ulottuvuutta käsittelevän komission seurantaan on mielekäs avaus. Tässä tulisi kuitenkin varmistaa etenkin sosiaalisen ulottuvuuden sisällöllinen merkitys ja sen voimistaminen suhteessa Helsinki-prosessiin, jossa keskeinen rooli on ollut yrityksillä ja kansalaisyhteiskunnan edustajilla.

3.6. Humanitaarinen apu
– ECHO:n tulevaisuutta silmällä pitäen olisi tärkeää lisätä ohjelmaluonnokseen, että erityistä huomiota on kiinnitettävä myös avun puolueettomuuteen – avustettavien ihmisten näkemysten lisäksi. Perustuslakiehdotuskessahan ECHO tulisi uuden EU-ulkoministerin alaisuuteen.

5. Kehityskysymykset ja kauppapolitiikka

– kehityspoliittisin perustein on vaikea vaatia nimenomaan kehitysmaiden vastustamien Singaporen aiheiden sisällyttämistä WTO:n sääntöverkostoon. Tämä ei todennäköisimmin ole enää edes ajankohtaista investointien ja kilpailun pudotessa pois tästä kontekstista. TRIPS sopimukseen liittyy jatkuvia ja olennaisia kehityspoliittisia kysymyksiä, jotka nyt tyystin sivuutetaan. Tämä on erityisen ongelmallista siksi, että terveyspolitiikan ja kansanterveyden lähtökohdista näkökulmat lääkepolitiikkaan, patentteihin ja TRIPS-sopimukseen ja sen tulkintaan ovat usein lähempänä kehitysmaiden kantoja kuin EU:n ja kauppapolitiikan toimijoiden lääketeollisuuden intressejä korostavat lähtökohdat ja linjaukset. Kehityspolitiikan tulisikin tuottaa tietoa, näkökulmia ja painotuksia kehityspolitiikan näkökulmasta, jotta kauppapolitiikassa voitaisiin sovitella sitä suhteessa Suomen kauppapoliittisiin intresseihin. On merkittävää, että sisältökysymysten, kuten esim. kansanterveyden, koulutus- ja maaseutu- ja aluepolitiikan näkökulmasta monissa kauppapolitiikan kysymyksissä voidaan löytää yhteisempiä linjoja kehitysmaiden kanssa kuin vain kauppapolitiikan näkökulmasta tarkastelemalla. Kehityspolitiikan tavoitteiden kannalta olisikin tärkeätä varmistua siitä, että kauppapolitiikan osalta pohditaan kysymyksiä kehityspolitiikan tavoitteista sekä tunnistetaan ristiriidat ja alueet, joiden osalta kauppapolitiikan ja kehityspolitiikan intressit eivät ole yhteneviä.

7. Kehityspoliittisia näkökulmia muussa kansallisessa politiikassa

– ohjelmaluonnoksessa esiin tuotu kehityspolitiikan johdonmukaisuuden ja maailmanlaajuisen kehityksen haasteiden pohtiminen – ja sen pohjalta toimiminen – suhteessa muuhun kansalliseen politiikkaan ja yhteiskunnan eri sektoreiden linjauksiin on tärkeää. Välttämätöntä olisi kuitenkin myös tuoda esiin se, kuinka tärkeää on tukea kehitysyhteistyötä koskevaa monitieteistä tutkimusta ja korkeakouluopetustsa. Tässä suhteessa Suomella on parantamisen varaa ja siksi tämä asia pitäisi täsmällisesti mainita kehityspoliittisessa ohjelmassa.

8. Hallinto ja voimavarat

– kehitysyhteistyön hallinnon määrärahojen kasvattaminen on välttämätöntä, mutta onko ohjelmaluonnoksessa esitetty viisi prosenttia kehitysyhteistyömäärärahojen vuosittaisesta kasvusta riittävää? Luonnoksessa esitetään, että tarvitaan riittävät määrälliset ja asiantuntevat henkilövoimavarat ulkoasiainhallinnossa, vahva kehityskysymysten yleisosaaminen ja monentyyppinen pysyvä erityisasiantuntemus ministeriössä ja edustustoissa sekä henkilöstön osamisen jatkuva ja pitkäjänteinen kehittäminen. Miten tähän tavoitteeseen aiotaan päästä? Ulkoasiainministeriöhän lopetti kehitysyhteistyötehtäviin erikoistuneiden virkamiesten rekrytoinnin 1990-luvun alussa. Ministeriön sisäisessä virkakierrossa kehitysyhteistyötehtäviä hoitavat yhä useammin virkamiehet, joilla ei välttämättä ole tehtäviensä edellyttämää asiantuntemusta, kokemusta tai motivaatiota. Virkakierto on lisäksi niin nopeaa, että tehtävässä tarvittava maa- ja järjestötuntemus ei ehdi kehittyä riittävästi ja hekilöstön vaihtuvuuden vuoksi tehtävien hoito saattaa katketa pitkäksi aikaa. Organisaation kollektiivinen muisti on siten aivan riittämätön. Olisi erittäin tarpeellista, että kehityspoliittisessa ohjelmassa kerrottaisiin selvästi, miten tähän hallinnolliseen haasteeseen aiotaan vastata.

Helsingissä, 14. marraskuuta, 2003

Outi Hakkarainen, Meri Koivusalo ja Liisa Laakso
Crash ry.